Maatalouden ympäristötuen vaikuttavuuden seurantatutkimus (MYTVAS 3)- loppuraportti

Maatalouden ympäristöpolitiikan ytimessä on vuodesta 1995 saakka ollut EU:n osittain rahoittama ympäristötuki. Sen avulla on monin tavoin vaikutettu maatalouden ja ympäristön väliseen suhteeseen. Nykyinen ympäristötuki kuuluu yhtenä toimenpidekokonaisuutena Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelmaan (2007–2013/2014), joka sekä itsessään että taustalla olevien EU-säädösten kautta edellyttää toteutettavien toimenpiteiden vaikutusten seurantaa. Osa tätä seurantaa on maa- ja metsätalousministeriön rahoittama Maatalouden ympäristötuen vaikuttavuuden seurantatutkimus (MYTVAS 3), jota toteutettiin vuosina 2008–2013. Lisäksi MYTVAS 3 -seurantatutkimusta on rahoittanut ympäristöministeriö. Seurantatutkimuksen tekemisestä vastasi yhteenliittymä, jota koordinoi Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (MTT) ja johon osallistuivat Suomen ympäristökeskus (SYKE), Helsingin yliopisto (HY), Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos (RKTL) sekä Turun yliopisto (TuY).
MYTVAS 3 -seurantatutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten ympäristötuella ja sen eri toimenpiteillä on kyetty vaikuttamaan maatalousympäristön tilaan, minkälaisia vaikutuksia ympäristötuella on ollut maatalouden harjoittamisen edellytyksiin ja miten ympäristötukea pitäisi kehittää, jotta sen vaikuttavuus lisääntyisi. Seuranta keskittyi erityisesti ympäristötuen vaikutuksiin maatalouden vesistökuormitukseen ja luonnon monimuotoisuuteen.

Esitettyjä tuloksia arvioitaessa on muistettava, että seuranta-aineisto osoittaa jotakin tapahtuneen, mutta ei välttämättä selitä, mikä tapahtuneen on aiheuttanut. Aina ei ole mahdollista osoittaa, että tietyt kehityskulut ovat seurausta nimenomaan nykyisestä ympäristötukijärjestelmästä ja sen toimenpiteiden toteuttamisesta. Viive toimenpiteen ja havaitun vaikutuksen välillä on usein pitkä ja syy-seuraussuhteet monimutkaisia sekä osin tuntemattomia. Lisäksi muu maatalouspolitiikka sekä markkinoilla tapahtuneet muutokset ovat voineet vaikuttaa maatalousympäristön tilaan joko suorasti tai epäsuorasti.
Seurantatulokset osoittavat, että ympäristötuki ei ole vaikuttanut haitallisesti maatalouden harjoittamisen edellytyksiin. Rikkakasvit eivät lievästä runsastumisestaan huolimatta aiheuta sellaisia ongelmia, joiden takia tarvittaisiin muutoksia maatalouden ympäristötoimenpiteiden sisältöön. Peltomaan pintakerroksen hiilipitoisuus näyttää olevan edelleen lievässä laskussa, ja maan eloperäistä ainesta säilyttävillä toimenpiteillä on edelleen tarvetta.
Ympäristötuen lannoitusrajojen noudattamisella ei puolestaan näytä olleen juuri vaikutusta sadon laatuun. Hehtolitran ja tuhannen siemenen painon sekä valkuaispitoisuuden vaihtelut ovat vuosina 2006–2012 olleet samaa tasoa kuin 1995–2005. Myöskään sadon määrään ympäristötuen lannoitusrajojen noudattamisella ei ole ollut sanottavaa vaikutusta. Vuosina 1986–2013 keskisadot ovat pysyneet samalla tasolla eikä 2000-luvulla ole ollut havaittavissa satotasoiltaan selvästi poikkeavia vuosia. On tosin mahdollista, että alentuneet lannoitustasot olisivat 2000-luvun aikana leikanneet sääolosuhteiltaan edullisimpina vuosina sadontuotantopotentiaalia ja valkuaispitoisuudet ovat alentuneet edullisina satovuosina.
Seurantatulokset osoittavat myös, että maatalouden ravinnekuormituspotentiaali ravinnetaseilla mitattuna on jatkuvasti vähentynyt sekä typen että erityisesti fosforin osalta. Ravinnekuormituspotentiaalin väheneminen on ennen kaikkea keinolannoitteiden käytön alenemisen ansiota. Typen lannoituksen vähentyminen on pysähtynyt viime vuosien aikana, ja satoisina vuosina havaitut viljan alhaiset valkuaispitoisuudet kertovat siitä, että typpilannoitusta ei kannata enää vähentää. Typpilannoituksen optimointi kasvukauden edullisuuden mukaan, ja karjanlannan liukoisen typen tehokas hyödyntäminen ovat jatkossa keskeisiä toimenpiteitä kohtuullistentyppitaseiden ja hyvälaatuisen sadon tuottamisessa kasvukausien vaihtelusta huolimatta. Uusien lajikkeiden on havaittu käyttävän typpeä vanhoja tehokkaammin, joten uusien lajikkeiden käyttöönottoa käytännössä olisi edistettävä.
Ravinnetaseiden alenemisesta huolimatta on viitteitä siitä, että kotieläintuotantokeskittymissä lannasta huuhtoutuvat ravinteet ovat muodostumassa aiempaa suuremmaksi ongelmaksi. Maatalouden ravinnekuormituksen perusongelma onkin kotieläintuotannon ja kasvintuotannon eriytyminen toisistaan, mikä on heikentänyt ravinteiden käytön tarkoituksenmukaisuutta. Siksi on keskityttävä sellaisiin
toimenpiteisiin, jotka sekä lisäävät lannan sisältämien ravinteiden hyväksikäyttöä että vähentävät lantaan päätyvien ravinteiden määrää.
Jokivaluma-alueiden kuormitusseurannan perusteella peltohehtaarilta tuleva fosforikuormitus on laskenut ohjelmakausittain, jääden kolmannella ohjelmakaudella (2007–2013) noin 80 prosenttiin ensimmäisen ohjelmakauden (1995–1999) tasosta. Viljelyalan kasvun vuoksi maataloudesta vesiin kulkeutuva typpikuorma kasvoi vielä toisella ohjelmakaudella (2000–2006), mutta kääntyi laskuun kolmannella
ohjelmakaudella (2007–2013). Vastaava kehitys näkyi myös peltohehtaaria kohden lasketussa typpikuormassa.
Suurin uhka luonnon monimuotoisuudelle aiheutuu maisemarakenteen kehityksestä, jonka tyypillisin piirre on varsinaisen viljelykäytön ulkopuolella olevien avoimien tai puoliavoimien alueiden väheneminen. Peltosaarekkeiden ja erilaisten reuna-alueiden raivaaminen sekä viljelyalan lisäämiseen tähtäävät ojitustoimenpiteet ja kaikkinainen peltokuvioiden rationalisointi pienentävät juuri niitä alueita, jotka ovat tärkeimpiä maatalousluonnon monimuotoisuuden kannalta.
Seurantatutkimuksen toimenpidekohtaiset tulokset kuitenkin osoittavat, että monimuotoisuushyötyjä on kyetty paikallisesti saavuttamaan siellä, missä toimenpiteitä on toteutettu riittävässä laajuudessa (luonnonmukainen viljely, perinnebiotoopit, kosteikot, suojavyöhykkeet, viherkesannot/luonnonhoitopellot). Siksi olisi huolehdittava erityisesti siitä, että kaikilla viljelyalueilla säilyisi peltoaukeamittakaavassa riittävä suhteellinen osuus varsinaisen peltoviljelyn ulkopuolisia alueita, ovat ne sitten luonnonlaitumia, luonnonhoitopeltoja, monimuotoisuuskaistoja,
suojavyöhykkeitä, suojakaistoja, pientareita, peltosaarekkeita tai muita vastaavia alueita. Melko suuren suosion saaneiden luonnonhoitopeltojen sisällyttäminen perustoimenpiteisiin uutena vapaaehtoisena toimenpiteenä on ollut merkittävä luonnon monimuotoisuutta edistävä parannus.
Maatalousmaiseman osalta voidaan todeta, että visuaalisesti tarkasteltuna varsinainen viljelyala on yleensä pysynyt ennallaan, mutta koko maisemakuvan tasolla maiseman sulkeutuminen on yleisempää kuin avoimuuden lisääntyminen. Sama suuntaus havaittiin perinnebiotooppien visuaalisessa seurannassa, vaikkakin pääsääntöisesti seurattujen niittyjen avoimuus on pysynyt entisellään.
Ympäristötukijärjestelmässä ei ole ollut muita kaasumaisia päästöjä suoraan vähentäviä toimenpiteitä kuin turvepeltojen pitkäaikainen nurmiviljely – ja lietelannan sijoittaminen peltoon -erityistukisopimukset. Monet muut toimenpiteet tosin ovat välillisesti vaikuttaneet myös kaasumaisiin päästöihin, mutta siitä huolimatta ympäristötukitoimenpiteiden vaikutus maatalouden kaasumaisten päästöjen vähentämiseen on ollut kokonaisuutena vähäinen.
Yleisenä johtopäätöksenä voidaan todeta, että maatalouden ympäristötoimenpiteiden tavoitteet, sisältö ja tukitasot pitää jatkossa enenevässä määrin sovittaa ja räätälöidä alueellisesti, tuotantosuunnittain ja tilakohtaisesti, koska sekä maatalousympäristön tila että yhteiskunnan tarpeet vaihtelevat huomattavasti erityyppisillä maaseutualueilla.