Säätösalaojitus – tutkimustuloksia vuosilta 1992-1993

Säätösalaojitus on salaojajärjestelmä, jossa ojastosta purkautuvia vesimääriä säädellään kokoojaan rakennettavien padotuskaivojen (avo-ojituksessa patojen) avulla. Vuonna 1992 Salaojakeskus, Teknillinen korkeakoulu ja Helsingin yliopiston kasvintuotantotieteen laitos käynnistivät tutkimuksen säätösalaojituksen soveltuvuudesta suomalaisiin oloihin ja suomalaisille peltolohkoille. Päätavoitteena oli selvittää säätösalaojituksen vaikutukset peltojen ravinnehuuhtoumiin ja satoihin. Tutkimuksen säätösalaojitetut peltolohkot sijaitsivat Kirkkonummella (Sjökulla, myös säätelemättömät vertailualueet) ja Tuusulassa (Suoharju). Kesällä 1993 Sjökullassa viljeltiin kevätvehnää ja Suoharjussa kauraa. Alustavien tulosten perusteella näytti siltä, että säätösalaojituksella pystyttiin luomaan Sjökullassa paremmat maaperän kosteusolot kuin tavanomaisella salaojituksella. Parempi kasvusto otti myös enemmän typpeä kuin perinteisesti ojitetuilta alueilta. Tuloksiin on syytä suhtautua varauksella, koska alueiden pitäisi olla samanlaisia (maalaji, ravinteet yms.), mutta käytännössä on vaikea ottaa huomioon kaikkia tekijöitä.

Valunnan selvittäminen Sjökullan koekentällä oli osa tutkimusta. Vuoden 1992 kesän ja syksyn aikana rakennettiin kuusi patoa, joilla mitattiin salaojavaluntaa. Ensimmäiset ravinnepitoisuusanalyysit tehtiin syksyllä. Pitkälle meneviä johtopäätöksiä säätösalaojituksen vaikutuksista valuntoihin ei ensimmäisen vuoden mittausten perusteella kannattanut tehdä. Näytti kuitenkin siltä, että vertailulohkojen löytäminen Sjökullan tapaisilla rinnepelloilla on vaikeaa, kun rinnakkaisia salaojaverkostoja ei ole olemassa. Rinteen suunnassa peräkkäin sijaitsevilla lohkoilla pohjavesi oli niin eri tasolla, että säätelyn vaikutusten erottuminen oli epäselvää. Salaojavalunnan mittaamisessa oli haasteita. Myös salaojaputkiston kunto ja mahdolliset korjaukset olivat epäselviä. Automaattisessa näytteenotossa oli puutteita, mutta kokonaisravinteiden pitoisuudet vaikuttivat vaihtelevan valunnan eri vaiheissa vain vähän.

Sjökullan koekentällä mitattiin myös pintavalunnan määrää ja laatua. Pintavalunnan määrää mitattiin lohkojen alimpiin kohtiin rakennetuilla V-padoilla. Mittauksessa ilmeni ongelmia, kuten mittapadon jäätyminen öisin sulannan aikaan, suuret valunnat jyrkällä lohkolla ja tiedonsiirtokatkot. Omat haasteensa oli myös savisten vesinäytteiden liukoisten ravinteiden laboratorioanalyyseissä. Vähävaluntaisen kesän jälkeen, syksyllä pintavalunnan osuus nousi suurimmillaan noin puoleen sadannasta. Säätösalaojituksella ei näyttänyt olevan selkeää vaikutusta pintavalunnan määrään mittapadoilla. Ravinne- ja kiintoainepitoisuudet ja huuhtoumat nousivat maanmuokkauksen jälkeen.

Säätösalaojitusprojektin yhtenä tavoitteena oli tutkia miten pohjaveden pinnan padottaminen vaikuttaa peltoalueilta tuleviin ravinnehuuhtoumiin. Pohjaveden laadun ja korkeuden tarkkailua varten koekentille (Sjökulla/Kirkkonummi, Suoharju/Tuusula, Lapua ja Luumäki) asennettiin havaintoputkia kesällä 1993. Keväästä syksyyn (1993) saatujen tulosten perusteella pohjaveden laatu vaihteli huomattavasti samallakin peltoalueella eri pisteissä ja ajankohtina. Koekentistä ja -järjestelyistä johtuen pohjaveden pinnankorkeuden ja ravinnepitoisuuksien välistä riippuvuutta ei voitu yksikäsitteisesti osoittaa käytettävissä olevan aineiston perusteella. Mutta erityisesti Sjökullan koealueella havaittiin pellon kaltevuuden vaikutus typpipitoisuuksiin siten, että pitoisuudet kasvoivat rinteen suunnassa. Lapuan koekentällä säätöojitetun ja vertailualueen välillä oli selvä ero niin typpipitoisuuksissa, typen fraktioissa kuin happamuudessa.